ja_mageia

Ruotsalaisille myönnetyt kunniamerkit

RUOTSALAISILLE VUOSINA 1918 JA 1939 - 1944 MYÖNNETYT RUOTSALAISET JA SUOMALAISET KUNNIAMERKIT

Tämä on muokattu ja osin täydennetty versio Ruotsin armeijamuseossa lokakuussa 2011 pidetystä Helsingin Numismaattisen Yhdistyksen 40-vuotisjuhlaesitelmästä.

Ruotsi ei ole valtiona käynyt yhtään sotaa yli 200 vuoteen. Sotia ei ole käyty epäonnisen Suomen sodan 1808 - 1809 ja sen jälkeen Norjaan suuntautuneen lyhyen sotaretken jälkeen. Tästä huolimatta useat tuhannet ruotsalaiset sotilaat ovat osallistuneet sotiin eripuolilla maapalloa aina Napoleonin sodista nykypäivän Afganistaniin. Ruotsalaiset SS - vapaaehtoiset puolustivat huhtikuussa 1945 Berliinin valtakunnankansliaa yhdessä muitten ulkomaalaisten SS - vapaaehtoisten kanssa ja ruotsalaiset sotivat YK:n lipun alla Koreassa vuosina 1952 - 1953, vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Ruotsalaiset sotilaat ovat olleet näissä sodissa osin vapaaehtoisina, jotkut puolestaan taas Ruotsin valtion virallisesti lähettäminä sotilastarkkailijoita tai -neuvonantajina. Monet ovat olleet viime vuosikymmeninä taas YK:n tai Naton mandaatilla toimineita rauhanturvaajia.

Tässä esityksessäni pyrin lyhyesti esittelemään niitä ruotsalaisia ja suomalaisia kunniamerkkejä, joita on myönnetty sotiin 1918, 1939-40 ja 1941-1944 osallistuneille ruotsalaisille vapaaehtoisille sotilaille ja siviileille.

Monet ruotsalaiset tukivat suomalaisia sortovuosina taistelussa Venäjän sortotoimia vastaan. Suomen ajauduttua itsenäistymisen jälkeen sisällis-/kansalaissotaan, Ruotsi ei kuitenkaan lähettänyt Suomeen virallista avustusretkikuntaa, koska Ruotsi oli julistautunut suursodassa puolueettomaksi. Ruotsi antoi kuitenkin ruotsalaisten vapaaehtoisten lähteä yksityishenkilöinä Suomeen sotimaan. Heitä saapui Suomeen yhteensä yli 1200 kappaletta. Ruotsalaiset vapaaehtoiset ilmoittautuivat palvelukseen Valkoiseen armeijaan ja sen eri joukko-osastoihin. Ruotsalaista vapaaehtoisista muodostettiin myös kokonaan ruotsalainen joukko-osasto, Svenska Brigaden, joka käytännössä oli kuitenkin vain pataljoonan vahvuinen. Svenska Brigaden osallistui esimerkiksi Tampereen taisteluihin, kärsien siellä myös henkilötappiota. Valkoisen armeijan kannalta erityisen tärkeitä olivat myös ne ruotsalaiset vapaaehtoiset yleisesikuntaupseerit, jotka palvelivat kenraali Mannerheimin apuna valkoisen armeijan päämajassa. Muidenkin ruotsalaisten vapaaehtoisten panos oli hyvin merkittävä myös monissa muissa rintamalla toimineissa joukko-osastoissa. Esimerkiksi suurin osa valkoisen armeijan tykistön pattereiden päällystöstä ja osin myös alipäällystöstä oli ruotsalaisia vapaaehtoisia.

Kenraali Mannerheim oli hyvin tyytyväinen ruotsalaisten vapaaehtoisten panokseen vapaussodassa ja hänen määräyksestään piti kaikki ruotsalaiset vapaaehtoiset palkita Vapaudenristillä tai -mitalilla, jonka luokka riippui kunkin vapaaehtoisen sotilasarvosta, palvelustehtävästä sekä henkilön kunnostautumisen asteesta. Vuonna 1919 perustettu Vapaussodan muistomitali myönnettiin kaikille Suomessa palvelleille vapaaehtoisille. Ruotsissa valmistettiin samoin vuonna 1919 oma mitali Svenska Brigadenissa palvelleille sen aseveliyhdistyksen toimesta. Tämä mitali myönnettiin kaikille prikaatissa palvelleille ja muutamalle suomalaiselle "honoruscausa" -myöntönä ja sen saivat mm. valkoisten sotavoimien päällikkö kenraali Mannerheim, ja Suomen Ruotsissa toiminut lähettiläs Alexis Gripenberg. Tällä mitalilla ei kuitenkaan palkittu muita Suomessa palvelleita vapaaehtoisia. Heille ei kuitenkaan teetetty mitään omaa mitalia ja näin he joutuivat tyytymään kyseisen joukko-osaston suomalaiseen asevelimerkkiin, jos sellainen oli tehty. Vuoden 1918 sotilaiden vapaaehtoisjärjestö Förening Finlands Vänner, joka sodan aikana oli huolehtinut mm. vapaaehtoisten värväystoiminnasta, teetti myöhemmin 1920-luvulla jäsenneulan, joka siis myös kuuluu ruotsalaisten vapaaehtoisten tunnuksiin.

Eri joukko osastojen tunnukset vapaussodassa olivat hyvin kirjavia ja esimerkiksi Svenska Brigadenissa palvelleet käyttivät Ruotsin armeijan talvikäyttöön tarkoitettua univormua m. 1909 ja samalla myös niihin kuuluvia ruotsalaisia arvomerkkejä. Ainoa erityistunnus näissä univormuissa oli kansallisuustunnus eli punapohjainen leijonakokardi, joka myöhemmin otettiin käyttöön vähän pienempänä. Eri joukko- osastojen tunnukset vapaussodassa olivat hyvin kirjavia ja esimerkiksi Svenska Brigadenissa palvelleet käyttivät Ruotsin armeijan talvikäyttöön tarkoitettua univormua m. 1909 ja samalla myös niihin kuuluvia ruotsalaisia arvomerkkejä. Ainoa erityistunnus näissä univormuissa oli kansallisuustunnus eli punapohjainen leijonakokardi, joka myöhemmin otettiin käyttöön Suomen armeijan virallisena kokardina. Prikaatilla oli käytössään myös oma valkoinen käsivarsinauha, jonka poikki kulki keltasininen raita.

Talvisodan puhjettua 30.11.1939 alettiin Ruotsissa jälleen koota vapaaehtoisjoukkoa Suomen avuksi. Vapaaehtoisiksi halukkaita ilmoittautui runsaasti palvelukseen ja Suomeen lähti sodan aikana yli 10000 ruotsalaista vapaaehtoista. Suurin osa heistä palveli Lapissa, jonne muodostettiin Svenska Frivillige Kåren (SFK). Tämä ruotsalaisista vapaaehtoisista koostunut ja ruotsalaisin asein varustettu joukko-osasto vastasi koko Lapin alueen puolustuksesta helmikuusta 1940 alkaen, kun alueella toimineet suomalaiset joukot siirrettiin Karjalan Kannaksen puolustusta vahvistamaan. Puna-armeija oli aloittanut uudelleen laajat hyökkäykset Kannaksella ja suomalaiset joukot olivat kovan paineen alaisina. Ruotsalaisten vapaaehtois- joukkojen komentajana toimi jo vapaussodassa kunnostautunut ruotsalainen kenraali Ernst Linder. SFK:n osat kävivät taisteluja puna-armeijan joukkoja vastaan muun muassa Märkäjärvellä Sallan suunnassa. Osa ruotsalaisista vapaaehtoisista ei kuitenkaan ehtinyt mukaan varsinaisiin sotatoimiin vaan heitä koulutettiin vielä kotirintamalla sijaitsevissa koulutuskeskuksissa.

Kunnostautuneet ruotsalaiset palkittiin sodan kuluessa tai heti sen jälkeen Vapaudenristeillä ja -mitaleilla, kunkin vapaaehtoisen sotilasarvosta riippuen. Kaikkein korkein kunniamerkki myönnettiin kenraali Axel Rapelle, joka toimi talvisodan puhjetessa Ruotsin yleisesikunnan päällikkönä ja hän ehdotti Ruotsin hallitukselle, että Ruotsi tulisi lähettää sotajoukko Suomen avuksi. Rappe joutui tämän lausunnon takia poliitikkojen epäsuosioon ja hänet syrjäytettiin yleisesikunnan päällikön paikalta ja siirrettiin Etelä-Ruotsin sotilasläänin komentajaksi. Suomi ei kuitenkaan unohtanut suorapuheista kenraali Rappea, joka oli ollut jo vapaussodan aikana yksi kenraali Mannerheimin tärkeimpiä avustajia . Hänet palkittiin 1. luokan vapaudenristillä ja rintatähdellä, mikä oli korkein talvisodan ansiosta ulkomaalaisille myönnetty kunniamerkki.

Vapaussodan tapaan kaikki talvisodassa Suomessa palvelleet ruotsalaiset vapaaehtoiset palkittiin talvisodan muistomitalin ulkomaalaisille tarkoitetulla versiolla, joka perustettiin asetuksella 1941. Lapissa sotatoimivyöhykkeelle palvelleille mitali myönnettiin "LAPPI" soljella ja miekoilla. Muualla mm. koulutuskeskuksissa ym. palvelleille mitali myönnettiin "KENTTÄARMEIJA" - soljella ja ilman miekkoja. Ilmavoimissa palvelleille vapaaehtoisille, kuten Suomessa kokonaisuudessaan toimineelle ruotsalaisessa vapaaehtoislaivueessa F19 palvelleille, mitali myönnettiin "ILMAPUOLUSTUS" - soljella ja miekoilla. Ne yksittäiset ruotsalaiset vapaaehtoiset, jotka palvelivat jossain muussa suomalaisessa yksikössä, saivat mitalinsa sillä soljella, mikä kyseiselle yksikölle talvisodan muistomitalin jako-ohjeiden mukaan kuului. Ruotsiin myönnettiin sotilaille raudasta valmistettua mitalia. Ne siviilihenkilöt, jotka olivat tukeneet Suomea muutoin talvisodan aikana, saivat pronssisen mitalin, johon ei kuulunut solkea. Erityisansiosta jaettiin myös kultaista ja hopeista talvisodan muistomitali ruotsalaisille Suomen avustamisessa erityisesti kunnostautuneille henkilöille.

Suomessa vapaaehtoisina palvelleet käyttivät Ruotsin armeijan talvikäyttöön tarkoitettua univormua m. 1939 ja samalla myös niihin kuuluvia ruotsalaisia arvomerkkejä. SFK:llä oli käytössään oma erityistunnus eli asupuvun kaulukseen kiinnitetty pronssinen pyöreä nappi, jossa oli neljä toisistaan kiinnipitävää kättä, joka symboloi Suomen saamaa apua. Kussakin univormuissa oli myös kunkin, joukko-osaston erikoistunnus, joita oli käytössä 98 erilaista. Yleisenä kansallisuustunnuksena oli sinivalkoinen kokardi. ja sen lisäksi upseereilla normaali punapohjainen upseerikokardi.

Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 Suomeen saapui jälleen vapaaehtoisia, mutta heitä tuli Suomeen paljon vähemmän kuin vuonna 1940. Syitä tähän oli useita, joista eräs tärkeimpiä oli kiristynyt poliittinen tilanne Ruotsin ympärillä. Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan ja Suomi oli "de facto" liitossa Saksan kanssa. Tästä syystä Ruotsi tehosti omaa turvallisuustasoaan julistamalla osittaisen liikekannallepanon ja kiristi muun muassa Suomeen vapaaehtoiseksi hakevien matkustuslupamääräyksiä ym. Toisaalta Suomen liittoutuminen Saksan kanssa ei miellyttänyt läheskään kaikkia ruotsalaisia tahoja, etenkään Ruotsin poliittista vasemmistoa. Kaikesta huolimatta Suomeen saapui yli 1000 vapaaehtoista, jotka sijoitettiin lähinnä Hangon rintamalle, siellä toimineen, pääosin ruotsinkielisistä varusmiehistä ja reserviläisistä koottuun 17. divisioonaan ja Hangon lohkon rannikkopuolustuksen eri joukko-osastoihin. Hangon rintamalla toimineet ruotsalaiset joukko-osastot hajotettiin joulukuun lopussa 1941 kun Hankoniemi oli valloitettu takaisin neuvostojoukoilta. Itse ylipäällikkö Mannerheim katsasti ruotsalaiset vapaaehtoiset paraatissa Hangon lentokentällä, mutta jäätävässä tuulessa ja sakeassa lumipyryssä Mannerheim sairastui pahasti ja poti sen seurauksena vakavan keuhkokuumeen, johon iäkäs ylipäällikkö oli hyvin lähellä menehtyä.

Kaikki ruotsalaiset vapaaehtoiset eivät kuitenkaan halunneet palata takaisin Ruotsiin, vaikka sota olikin rauhoittunut Suomen rintamilla asemasodaksi. Lyhyen loman jälkeen ruotsalaiset vapaaehtoiset palasivat palvelukseen 17. divisioonaan ja sen muutamaan lähinnä ruotsalaisista vapaaehtoisista koottuun komppaniaan. Osa ruotsalaisista vapaaehtoisista palveli Suomessa koko jatkosodan lopun ajan aina syksyyn 1944 saakka. Näin he kokivat muun 17. divisioonan kanssa kovat Kannaksen taistelut. Vapaus- ja talvisodan tapaan kunnostautuneet ruotsalaisia palkittiin sodan kuluessa Vapaudenristeillä ja - mitaleilla. Ruotsalaiset käyttivät sodassa 1941 - 1944 vain suomalaisia univormuja ja - arvomerkkejä sekä käyttivät kunkin joukko osaston omia tunnuksia. Ainoa heidän oma tunnuksensa oli ns. "Hanko-solki", joka otettiin käyttöön jo Hangon rintamalla. Tämä solki oli pronssista tehty ja siinä oli keskellä Ruotsinsymboli kolme kruunua kahden ristikkäisen havun päällä. Tätä solkea käytettiin koko sodan ajan niiden ruotsalaisten toimesta, jotka olivat osallistuneet Hangoin rintaman taisteluihin.

Vasta 1950-luvulla alettiin suunnitella jatkosodan muistomitalia, joka perustettiin vuonna 1957. Se voitiin luonnollisesti myöntää myös ruotsalaisille vapaaehtoisille, jotka olivat taistelleet Suomessa vuosina 1941 - 1944. Mitalista tehtiin kaksi versiota, joista toinen oli ruotsinkielinen ja tarkoitettu niille mitalilla palkituille, joiden äidinkieli oli Ruotsi. Näin ollen suurin osa Ruotsiin myönnetyistä mitaleista oli ruotsinkielisiä. Samaan aikaan kun keskustelu jatkosodan muistomitalista virisi 1950-luvun puolivälissä alettiin perustaa muistoristejä jatkosodan joukko - osastoille talvisodan aseveliristien tapaan. Samalla niiden jakelu aloitettiin uudelleen, mutta muistoristi nimellä. Suomessa palvelleet vapaaehtoiset saivat anoa heille kuuluvia muistoristejä. Talvisodassa Lapissa palvelleet saivat anoa itselleen Lapin ristiä, joka oli siis entinen aseveliristi. Jatkosodassa Hangon rintamalla palvelleet anoivat lähinnä uutta 17. divisioonan ja rannikkojoukkojen muistoristiä. Talvisodassa ilmavoimissa ja it - joukoissa palvelleet saivat anoa Ilmavoimien muistoristiä, johon kuului vastaava solki. Ne ruotsalaiset, jotka olivat palvelleet Suomessa jossakin muussa divisioonassa, saivat hankkia kyseisen divisioonan muistoristin.

Suomen mallin mukaan Ruotsissa perustettiin vuonna 1955 oma muistoristi Suomessa vuosina 1939 - 1944 vapaaehtoisina palvelleille. Sen perusti entisen SFK:n aseveliyhdistys, joka oli muuttanut nimensä muotoon Förbundet Svenska Finlands frivillige. Risti nimettiin sen perustajayhdistyksen mukaan eli Förbundet Svenska Finlands frivilligekors. Tämä merkki tunnetaan kuitenkin yleisemmin nimellä Frivilligekors (vapaaehtoisristi). Tätä ristiä jaettiin vuosien 1955 - 1978 välillä n. 1200 kappaletta. Vuonna 1978 ristin sääntöjä muutettiin niin, että sillä voitiin palkita kyseisen järjestön toimintaa tukeneita veteraaneja ja muita henkilöitä, jotka ovat tukeneet Ruotsin ja Suomen yhteistä puolustusideologiaa.

Viimeisin ruotsalaisille myönnetty muistoristi oli vuonna 1967 perustettu Sininen Risti. se voitiin jakaa niille ulkomaalaisille, jotka ovat toimineet Suomessa vapaaehtoisina vuosina 1918 ja 1939 - 1944. Vapaussotaan osallistuneet ruotsalaiset saivat sen soljella 1917 - 1918 ja sotiin 1939 - 1944 osallistuneet ilman solkea. Sininen risti piti anoa itse, mistä syystä läheskään kaikki Suomessa palvelleet eivät kantaneet sitä.

Lassi Kaipainen

  • Narrow screen resolution
  • Wide screen resolution
  • Decrease font size
  • Default font size
  • Increase font size
Home Uutiset Tiedotteet Suomalainen kunniamerkkikirjallisuus
Suomalainen kunniamerkkikirjallisuus PDF Tulosta Sähköposti

SUOMALAINEN KUNNIAMERKKIKIRJALLISUUS

Suomalainen kunniamerkkikirjallisuus voidaan jakaa karkeasti kolmeen eri osa- alueeseen: virallisiin kunniamerkkiasetuksiin ja kirjoihin sekä oppaisiin, kunniamerkkitutkimuksiin ja - historiaan sekä kunniamerkkien keräilyoppaisiin. Näiden tyyppien raja on osin hyvin häilyvä ja sama kirja voidaan helposti sijoittaa useampaankin luokkaan ilman suurempia vaikeuksia. Olen kuitenkin suorittanut tässä artikkelissani tämän kolmijaon helpottaakseen lukijan työtä ja tämä luokittelu perustuu omaan, vuosien varrella näitä kirjoja lukiessani syntyneeseen mielikuvaan.

Vuonna 1999 ilmestyneessä C.E.Mulderin ja A.A.Purvesin kunniamerkkibibliografiassa on mainittu 25 suomalaista kunniamerkkikirjaa tai merkittävää kunniamerkkiartikkelia. Tämän jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä joitain kunniamerkkikirjoja eli tällä hetkellä suomalaisten kunniamerkkikirjallisuus sisältänee jo yli 4= teosta jos noudatetaan hiukan väljempää tulkintaa kuin Mulderilla ja Purvesilla.

Suomalaisen kunniamerkkikirjallisuuden historia on yhtä vanha kuin Suomen oma kunniamerkkilaitos. Ensimmäiset painetut kunniamerkkitekstit olivat painettuja kunniamerkkiasetuksia, jotka painettiin heti sen jälkeen kun joku kunniamerkki/ritarikunta oli perustettu. Tämä sama tapa jatkuu vielä tänäkin päivänä eli kaikkien perustettavien uusien kunnia- ja ansiomerkkien säännöt painatetaan asetuskokoelmiin ja nykypäivänä se laitetaan myös nettiversioina kansalaisten nähtäviksi. Suomen ensimmäinen kunniamerkkiasetus oli Suomen Senaatin päätös Vapaudenmitalien ja Vapaudenristien ritarimerkkien väliaikaisista säädöksistä, joka oli annettu Vaasassa 4. maaliskuuta 1918 ja painettu vähän myöhemmin Suomen asetuskokoelmassa.

Jo 1920-luvun lopulla puuhattiin kirjaa Vapaussotaan liittyvistä mitaleista ja merkeistä, mutta tämä hanke haudattiin nopeasti ilman sen suurempia tuloksia, vaikka tietoja eri mitaleista ja merkeistä etsittiin jopa lehti-ilmoituksilla. Vähän myöhemmin eli vuonna 1936 kun majuri Y. H. Hämeen - Anttila kirjoitti aina painokuntoon asti päätyneen käsikirjoituksen "Kunniamerkit ja Niiden käyttö virkapuvussa", joka olisi ollut lähes virallinen kunniamerkkien käyttöopas niillä palkituille henkilöille kuten armeijan kantahenkilökunnalle. Se miksi tätä painovalmista kirjaa ei julkaistu jo 1930-luvulla on hämärän peitossa, mutta Hämeen - Anttilan työ ei sinänsä mennyt kokonaan hukkaan vaan hän hyödynsi tätä käsikirjoitustaan myöhemmin 1940 - luvulla.

Ensimmäinen varsinainen suomalainen kunniamerkkikirja oli vuonna 1939 ilmestynyt Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan 20-vuotishistoriikki. Alpo Kontturin toimittama, Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunta 1919 - 1939 kirja sisälsi lyhyen ritarikunnan historiikin ja matrikkeliluettelon kaikista Ritarikunnan ritarimerkillä tai sitä korkeammalla kunniamerkeillä palkituista Suomen kansalaisista. Tämä nidottu kirja ilmestyi juuri talvisodan alla, mikä osaltaan pienensi sen myyntiä ja kirja on tällä hetkellä suhteellisen vaikeasti hankittavissa.

Talvisota ja sitä seurannut Vapaudenristin kunniamerkkien uudelleen käyttöönotto ja talvisodan muistomitalin perustaminen moninkertaisti kunniamerkeillä ja mitaleilla palkittujen suomalaisten määrän. Tämän lisäksi perustettiin useita epävirallisia talvisodan muistoristejä, joita voitiin kantaa vain eri asevelitilaisuuksissa. Jatkosodan puhkeaminen lisäsi vielä entisestään kunniamerkeillä ja mitaleilla palkittujen ihmisten määrää suuresti ja niiden käytöstä kaivattiin myös yhä enemmän tarkempaa tietoa, mikä ilmenee helposti vaikkapa Hakkapeliitta-lehden sodanaikaisia numeroita selaamalla. Tämän puutteen korjasi vuonna 1943 majuri Y. S. Hämeen - Anttila, kun hän julkaisi taskukokoisen nidotun kirjan "Kunniamerkit ja Niiden käyttö", joka oli nimensä mukaisesti käytännöllinen kunniamerkkien käyttöopas. Kirja saavutti suuren suosion kunniamerkeillä palkittujen sotilaiden ja siviilien keskuudessa.

Heti sodan jälkeen vuonna 1946 ilmestyi suomalaisen kunniamerkkikirjallisuuden kaikkein keskeisin teos eli vapaaherra Fabian Wreden kirjoittama Finlands Utmärkelsetecken, joka oli hyvin laaja, yli 600 sivua paksu sekä hyvin kattava teos suomalaisten kunniamerkkien historiasta ja niillä palkituista. Kirjassa esitellään kaikki suomalaiset ritarikunnat ja niiden merkit sekä muut ansiomerkit ja - mitalit. Wrede toimi ritarikuntien kanslerina, mikä mahdollisti hänelle laajan alkuperäisen lähdeaineiston käytön kirjaa tehtäessä ja tästä syystä Wreden kirja sisältää paljon sellaista tietoa, mitä ei löydy muista suomalaista kunniamerkkikirjoista. Kirjan ainoa ongelma oli sen ruotsinkielisyys, mikä osittain esti tämän erinomaisen kirjan leviämisen laajemmille lukijapiireille. Tätä seikkaa kuvaa hyvin se että kirjan viimeiset myymättömät kappaleet myytiin Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä vasta 1970-luvun alkupuolella! Vuonna 1943 ilmestyi myös ensimmäinen kirja Mannerheim-ristin ritareista. Siinä on esitelty lyhyesti Mannerheim-ristillä palkittuja sotilaita. Tämä nidottu kirja on toiminut esikuvana monille muille Mannerheim-risti - aiheisille kirjoille. Kirjaa oli tarkoitus painattaa useampia osia, mutta sotavuosien poikkeusoloissa tämä I painos ei koskaan saanut jatkoa.

Toisen Mannerheim-risti aiheisen kirjan koosti itsekin Mannerheim-ristillä palkittu kenraaliluutnantti evp. Aksel Airo vuonna 1952. Kirjassa esiteltiin kaikki Mannerheim-ristin ritarit ja heille annettujen ristien myöntöperusteet. Sotainvalidien veljesliitto elvytti 1950-luvun puolivälissä talvisodan muistoristien jakelun ja samaan aikaan alettiin valmistaa myös jatkosotien eri joukko-osastojen muistoristejä. Lähinnä sodissa 1939 - 1945 kunniamerkeillä ja mitaleilla palkittuja sekä muistoristejä hankkivia varten tehtiin Lauri Jäntin ja Krister Karnilan kirjoittama Kunniamerkkiaapinen, joka oli nimensä mukaisesti kunniamerkkien oikeata käyttöä korostava pienikokoinen opaskirja. Kummatkin herrat olivat mukana sotainvalidien veljesliiton muistoristitoimikunnassa. Tästä kirjasta tehtiin täydennetty versio vuonna 1983 nimellä Uusi kunniamerkkiopas ja siitä tehtiin seuraavana myös ruotsinkielinen painos nimellä Nya Ordenshandboken. Tämän kirjan pohjalta syntyi vuonna1991 Christer Karnilan teos Kunniamerkit ja niiden käyttö " ja kirjan toinen painos "Kunniamerkit" vuonna 1994. Näiden kaikkien kirjojen rakenne on lähes identtinen, niissä esitellään lyhyesti suomalaiset kunniamerkit ja niiden oikea käyttö. Eri painokset eroavat lähinnä niiltä osin, kun kirjan asiasisältöä on päivitetty uusien kunnia ja ansiomerkkien osalta ja samalla niiden kuvitusta laajennettu ja paranneltu. Näitä kirjoja on suhteellisen helppo löytää divareista, jos sellaista ei jo sattumalta löydy hyllystä.

Tunnettu jännityskirjailija Mauri Sariola kirjoitti 1960-luvun lopulla kaksi hyvin suosittua kirjaa Mannerheim-ristin ritareista "Marskin ritarit" vuonna 1968 ja sen jatko-osa "Näin tekivät ritarit" seuraavana vuonna. Kirjat sisälsivät lyhyitä mutta Sariolan tapaan hyvin iskeviä esittelyjä eräistä Mannerheim ristin ritareista ja Mannerheim-risteihin liittyneestä urheudesta sekä myös muusta ritarien palkitsemisen jälkeisestä elämästä. Vuonna 1969 debytoi kunniamerkkikirjailijana ulkoasiainneuvos Klaus Castren, josta kehittyi myöhemmin yksi kaikkein tuottoisimmista suomalaisista kunniamerkkikirjailijoistamme. Hänen ensimmäinen teoksensa oli "Korkeimpien suomalaisten kunniamerkkien haltijat 1918 - 1968", jossa esiteltiin teoksen nimen mukaisesti kaikki kotimaiset henkilöt, jotka oli palkittu suomalaisten ritarikuntien I luokan komentajamerkillä tai Vapaudenristin Ritarikunnan I luokan ristillä ja rintatähdellä tai niitä korkeammilla kunniamerkkiluokilla. Palkitut on lueteltu kunniamerkkiluokkien mukaan ja niissä on mukana myös merkkien myöntöpäivämäärät.

Klaus Castrenin seuraava kirja ilmestyi vuonna 1975. Se ranskankielinen yleisesittely Suomen ritarikunnista "Les Ordrdes de Nation Finlande", joka painettiin ulkoministeriön tilaamana. Se oli lähinnä tarkoitettu ulkomaalaisille diplomaateille oppaaksi suomalaisista ritarikunnista ja näiden merkkien oikeasta kantamisesta, Castren jatkoi vuonna 1969 alkanutta kunniamerkeillä palkittujen matrikkelien julkaisemista. Vuonna1992 ilmestyi "Sodan ajan ansiosta", joka oli 80-sivuinen, nidottu kirja vapaudenristin I luokalla, Mannerheim ristillä ja Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan komentajan ristillä miekkojen kera palkituista henkilöistä. Castren kirjoitti tämän jälkeen useita pienkustanteita, kunniamerkkiaiheisia painotuotteita, Niistä kenties tärkein oli vuonna 1994 painettu "Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan suurristi ketjujen kera haltijat 1919 - 1994, joka oli ensimmäinen Suomen korkeimmalla kunniamerkillä palkittujenpainettuluettelo. Muista Castrenin kirjoista voidaan mainita ainakin vuonna 1999 ilmestynyt kirjanen Vapaudenristin II luokalla vuonna 1918 palkituista suomalaisista.

Vuoden 1918 merkeistä ja mitaleista ei ollut ilmestynyt yleisteosta ennen vuotta 1985, kunnes tunnettu keräilijä ja vapaussotaperinteen tutkija Tapio Saarni julkaisi Vapaussoturien huoltosäätiön tuella uraauurtavan teoksen "Suomen Vapaussota 1918 - Merkit ja tunnukset". Tämä kirja lisäsi huomattavasti kiinnostusta vapaussodan merkkeihin ja niiden keräilyyn. Seuraavaan vapaussodan merkkejä käsittelevän kirjan ilmestymiseen kului yli 15 vuotta, kunnes vuonna 2001 ilmestyi Jukka I. Mattilan vuosia kestäneen mittavan arkistotutkimustyön tuloksena syntynyt " Vapaussodan muistomitalit". Tämä näyttävästi kuvitettu teos on yksi kaikkien aikojen parhaista kunniamerkkikirjoista. Kaksi edellä mainittua teosta käsitteli vain vapaussodan/sisällissodan valkoista puolta ja sen merkkejä. Samana vuonna, kun Mattilan kirja ilmestyi, ilmestyi myös sodan punaisen puolen merkeistä Jussi-Pekka Alanderin kirja "punakaartin merkit, tunnukset ja varainkeräysmerkit". Se oli hyvin perusteellinen ja selkeästi laadittu esitys sodan punaisen osapuolen merkeistä, joista ei ollut paljoa painettua tietoa ennen Alanderin kirjan ilmestymistä.

Kunniamerkkien käyttö alkoi elpyä 1990-luvun alussa, osin muuttuneen poliittisen ilmapiirin takia. Vuonna 1994 ilmestyi kunniamerkkiasiantuntija Juha E. Tetrin "Kunniamerkkikirja", joka oli A 4 kokoinen näyttävä opas kunniamerkkien käyttäjille ja niistä muuten kiinnostuneille. Kirjassa oli paljon uutta tietoa sellaisista kunnia- ja ansiomerkeistä, joita ei oltu juurikaan esitelty kirjallisuudessa ennen tätä kirjaa. Kirjasta on tehty 3 eri painosta (1998 ja 2004), joista kahdessa jälkimmäisessä on esitelty Marsalkka Mannerheimin kunniamerkit näyttävin värikuvin. Kirjoissa on myös mukana rautaisannos ritarikuntien historiasta ja luettelo tärkeimmistä ritarikunnista. Myös lähialueiden kunniamerkkijärjestelmät esitellään näissä kirjoissa.

Ensimmäinen kirja suojeluskuntajärjestön merkeistä ilmestyi vasta vuonna 1995, kun Lassi Kaipaisen kirjoittama "Vapaa Suomi- suojeluskunta ja lotta - merkit kertovat". Kirja perustui pitkään tutkimustyöhön ja siinä oli liitteenä ensimmäisen kerran julkaistu (osittainen) luettelo suojeluskunta ja Lotta Svärd - järjestöjen ansioristillä palkituista henkilöistä.

Ensimmäinen laajempi Mannerheim-ristin ritareja käsittelevä kirja oli itsekin Mannerheim-ristillä palkitun eversti Joppe Karhusen "Taistelujen miehet" vuodelta 1972, jossa esiteltiin kaikki Mannerheim-ristin ritarit ja heidän tärkeimmät elämänvaiheensa. Karhusen kirja on toiminut esikuvana monille muille tämän jälkeen ilmestyneille Mannerheim-ristin ritareja esitteleville kirjoille, joista mainitsen tässä vain kaksi esimerkkiä. Juhani Aromäen toimittaman Mannerheimin ritarit 1941 - 1945" vuodelta 1985 , jossa oli mukana jo hieman enemmän lisätietoja palkituista verrattuna esim. Karhusen teokseen. Mukana oli myös ensimmäisen kerran painettuna 480 talvisodan ritariehdokkaan luettelo sekä jatkosodan aikana yli 100 hylätyn ritariehdokkaan luettelo. Lisäksi mukana oli mielenkiintoisia taulukoita ristien jakautumisesta eri joukko-osastojen välillä. Vielä tätäkin laajempi teos oli Ilmari Hurmerinnan ja Jukka Viitasen toimittama "Suomen Puolesta - Mannerheim ristin ritarit 1941 - 1945, joka ilmestyi 1994. Hurmerinta oli kirjoittanut jo muutamia vuosia aikaisemmin matrikkelin Mannerheim - ristinritareista, mutta se ei ollut julkisessa myynnissä. Hurmerinnan ja Viitasen kirja noudatteli pitkälti Aromäen kirjan rakennetta, mutta se oli esikuvaansa laajempi ja sisälsi vielä enemmän lukijoita kiinnostavia matrikkelitietoja ja osin ennen julkaisemattomia tilastotietoja. Mannerheim-ristin ritareista on painettu vuosien varrella useita kirjoja, mutta niiden tarkempi esittely ei tässä lyhyessä esittelyssä ole mahdollista.

Suomessa on ilmestynyt vain yksi virallinen ja laajempi ritarikuntahistoria ja se oli toimituskunnan toimittama Vapaudenristin ritarikunta vuodelta 1997. Tässä laajassa kirjassa esitellään Vapaudenristin kunniamerkkien ja ritarikunnan vaiheet vuosien 1918 - 1997 välillä. Teos on näyttävästi kuvitettu ja se sisältää paljon kiinnostavaa ja osin hyvinkin yksityiskohtaista tietoa, tästä maamme ensimmäisestä ritarikunnasta ja sen kunniamerkeillä palkituista henkilöistä. On valitettavaa, että vastaavaa teosta ei ole tehty Suomen Valkoisen Ruusun taikka Leijonan ritarikunnista.

Kunniamerkkikirjoihin voidaan liittää myös vuonna 2009 ilmestynyt ja arvostetun toimituskunnan koostama "Valtio palkitsee", jossa esitellään myös muita valtion palkitsemistapoja kuin pelkästään kunnia- ja ansiomerkit. Kirja sisältää paljon tietoa, mutta suurin osa siitä löytyy jo aikaisemmin ilmestyneistä kunniamerkkikirjoista.

Kunniamerkkikauppias ja -tutkija Jani Tiainen kirjoitti vuonna 2010 ensimmäinen varsinaisen keräilijöille tarkoitetun kunniamerkkikirjan " Suomen kunniamerkit - The Orders, Decorations of Finland". Tämä laaja teos sisältää hyvin paljon sellaista tietoa, mitä ei ole julkaistu aikaisemmissa Kunniamerkkikirjoissa ja se on myös upeasti kuvitettu. Keräilijöille on vuosien varrella ilmestynyt muutamia hinnastoja, joista voidaan mainita Petteri Leinon kirjoittama "Kunniamerkkikeräilijän opas", joka sisältää nimensä mukaan ohjeita siitä kuinka kerätä kunniamerkkejä.

Lassi Kaipainen

 
Mainospalkki